Minne kuulun? Mun nykyisessä elinympäristössäni on paljon hyviä asioita, mutta tunnen itseni omituiseksi siinä. Minä olen omituinen. Minä olen aina ollut ja tulen aina olemaan vähän omituinen. Monesti en juuri huomaa tai ajattele sitä, mutta joskus se korostuu niin paljon, että toisetkin huomaavat sen. Tänään mun ajatuskuplat vaihtui puhekupliksi liian nopeasti ja lopputulos oli pelkästään nolo. Mua hävetti se. Siltä musta tuntui, mutta kai mä olen ennemmin aito ja outo kuin jotain mikä ei näytä eikä maistu miltään.
Mä kaipaan seikkailua. Mä haluan heittää repun selkään ja lähteä.
(Tässä kohtaa selaan matka-aikatauluja ja omenahotelleja ja tajuan, että puolellatoista vapaapäivällä ei ihmeitä tehdä.) Vittu. Niin joo. Mun piti varmaan miettiä minne kuulun. Helvetti, mä kuulun sinne missä olen. Onko se sitten oikea vastaus? Ei. Monesti mulla on vahva tunne siitä, että mä voisin kuulua jonnekin muualle paljon paremmin kuin sinne missä juuri nyt olen. Miksi vitussa mä edes pyytelen anteeksi ja yritän sovittaa itseäni jonnekin?
(Selaan Setan sivuja ja mietin mitä ne oikein tekee ja totean taas olevani liian vanha kaikkeen nuorille suunnattuun toimintaan. Perhettä ei ole. Kai mä menen joihinkin niiden sinkkubileisiin joskus ehkä.) TransHelsinki -tapahtuma (17.-22.11.) näyttää erittäin hienolta. Kiva, että edes pääkaupunkiseudulla on elämää. Toisaalta se ei ole yllätys kenellekään. Vituttaa, mutta mä en halua muuttaa sinne. Mun koko elämä ja kaikki rakkaat on täällä.
Jaa'a. Minne minä kuulun? Kaikesta huolimatta mulla on vahva yhteenkuuluvuuden tunne näihin ihmisiin täällä, mutta mä kaipaan seikkailua. Varmaan mussa elää sellainen yksinäisen matkustajan henki, joka estää mua kuulumasta ikinä minnekään. Ehkä mä oon rikkinäinen puhelin, koska mulla on huono kuuluvuus. Tai sitten mä olen ehjä, mutta väärässä paikassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti