tiistai 18. joulukuuta 2012

Ongelmanratkaisua


Palaan nyt eiliseen päivitykseen. Tarkoitus on poukkoilevan purkautumisen sijaan selventää aidosti omaa suhtautumistani asioihin. Sairastelen nyt flunssaa kotona, joten mulla on ollut ehkä liikaakin aikaa pysähtyä ajattelemaan tällaisia asioita. Mulle tuli eilen vähän sellainen lähtemätön haikeuden tunne, josta tämä blogi sai alkunsakin. Harmittaa oman turhautumisen kaataminen tänne, mutta mä jatkan ajatustyötä kääntämällä samat teemat rakentavampaan muotoon.

Setan pikkujouluissa oli ihan normaali meno. Viihdyin siellä ja tulen käymään tapahtumissa myöhemminkin. Mua luonnollisesti harmittaa, että en heti voinut sitä kautta löytää ketään kaveri- tai seurustelumielessä kiinnostavaa homoa. En ollut pienenä sellainen poika, jonka kaveriporukka olisi koostunut laumasta tyttöjä, eikä sellainen asema kiinnosta mua tälläkään hetkellä. Eniten mua kiinnostaa tutustua miehiin. Mä voisin hyvinkin käydä kahvittelemassa ja syömässä joskus muidenkin kuin nykyisten ystävieni kanssa.

Joku voisi kokea henkilökohtaiseksi voitoksi sen, että uskaltaa edes käydä tapaamassa muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria. Sieltä voi saada tukea ja liittolaisia, jos on vaikeaa. Mulla on jo vahvat tukiverkot eikä mun omassa tai muiden ihmisten seksuaalisuudessa itsessään ole enää mitään ihmeteltävää. Nykytilanteessa mun tavoitteeni on pysytellä Setan toiminnassa mukana hauskanpidon ja kaikenlaisten uusien ihmisten tapaamisen vuoksi.

Grindr -testin tein aikani kuluksi, koska se on Amerikassa aika iso juttu. Suomalaisten suosimilla gay-deittisivustoilla on ollut muhun tähän mennessä lähinnä lannistava vaikutus. Ehkä eniten mua on raastanut kysymys siitä, että mitä mä itse niistä oikein haen tai haluan. Kyllä netistä sen näkee, että lähiseudulla on elämää. Mä haluaisin kovasti tavata uutta väkeä luonnollisempien reittien kautta kuin internetin, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Oon harrastanut katselemista jo pitkään ja yllättäen se ei ole johtanut mihinkään. Ensi vuonna voisin pyytää jonkun kahville - ihan muuten vaan.

Yksinäisyys on vaikea tunne, varsinkin kun en edes oikeasti ole yksin. Mä tunnistan tunteeni rakkaudenkaipuuksi. Pelkästä himosta pääsisikin helposti eroon. Tottakai mä olen ihminen ja haikeitakin ihmisiä joskus panettaa, mutta jos mä nyt hoitaisin omaa parisuhteen kaipuutani menemällä sänkyyn ilman mitään tunnesidettä, mulle tulisi siitä pelkästään entistä tyhjempi olo.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Vituttaa olla yksin



Tulin Setan pikkujouluissa siihen yllätyksettömään johtopäätökseen, että piparien leipominen ei-heterojen kanssa on samanlaista kuin heterojen kanssa. Seura menetteli, vaikka miehiä oli liian vähän. Viikonloppubileisiin jätin tällä kertaa menemättä, koska kaveriporukalla oli samaan aikaan vetävämpää ohjelmaa. Oon tyytyväinen päätökseeni. Tulee niitä juhlia ja tapahtumia myöhemminkin.

Latasin huvikseni Grindr -sovelluksen puhelimeen ja kokeilin paljonko lähistöllä on sisäänkirjautuneita homoja. En saanut kysymykseeni vastausta, koska ilmoitettu etäisyys kaikkiin näkyviin käyttäjiin oli tasan "0 feet away", vaikka valtaosa heistä oli amerikkalaisia. Jonkun ainoa esittelyteksti oli se fakta, että hän on HIV-positiivinen. Mies pyysi ihmisiä olemaan kilttejä häntä kohtaan.


Siirsin huonekaluja vanhan tutun luona ja otin puseron pois. En muistanut pukeutuneeni aamulla t-paitaan, jossa luki "Homovaara!". Laitoin puseron takaisin päälle, koska mua ei vaan kiinnostanut ajatus omien himojeni selittelystä taas. Juuri nyt netissä keski-ikäiset karhut ja nuoret jannut hakee välitöntä panoseuraa. Viesteissä heitetään heti kaikki mitat pöytään ja kysytään, että kiinnostaako. No ei kuule kiinnosta. Mulla ei oo lukuihin ja mittayksikköihin kohdistuvia fantasioita.

Tuleekohan mulle koskaan sellaista vaihetta, että kokisin oikeaksi teoksi tarttua nettiin ruiskaistuun seuranhakuilmoitukseen ja lähteä tuosta noin vain tapaamaan tuntematonta ihmistä? Mä en jaksais matkustaa kohti unelmiani, vaan haluaisin olla jo perillä. Mä haluaisin asua rakastamani ihmisen kanssa. Kyllästynkö mä joskus lopullisesti tähän odottamiseen ja haaveiluun? Jos niin kävisi, olisiko se huono asia vai seuraisiko siitä taas jotain parempaa?

lauantai 8. joulukuuta 2012

Joulukorttipohja! (kuva)



Joulu on rakkauden ja yhdessäolon aikaa! 

Elätkö vakituisessa tai vähemmän vakavassa parisuhteessa? Etkö ole vielä löytänyt sitä oikeaa tapaa kertoa perheellesi uudesta kumppanistasi? Jäikö joulukorttien lähettäminen viime tippaan? Älä huolestu! Vielä on aikaa tehdä helppo, persoonallinen ja romanttinen joulukortti!

Tulosta tästä itsellesi joulukorttipohja, liimaa kasvoihin valokuvat itsestäsi ja rakkaastasi ja kiinnitä koko komeus tukevalle pahville. Lisää kääntöpuolelle hyvän joulun toivotus sekä korttiin koristeita oman maun mukaan! Kun vielä laitat kuoreen postimerkin ja yhteystiedot, on joulutervehdys valmis lähetettäväksi! Näin rakkaat mummut, papat, ystävät, työtoverit, lapset ja lastenlapsetkin tietävät, että teidän perheessänne vedetään kakkoseen!

Se on rakkautta!

Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa postittaa joulukortit viimeistään 13.12. mennessä! 


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Vanhemmille kertominen


Iltasatu alkaa: Jess

Youtube-sivustolla The Beaver Bunch keskusteli tällä viikolla siitä mikä sai heidät kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan vanhemmilleen ja onko se heidän mielestään tärkeä askel kaapista ulos tulemisessa. Ihmisten elämät on erilaisia. Sitä ei voi kukaan toisen puolesta määritellä kuuluuko vanhempien tai kenenkään ulkopuolisen tietää tämän rakkauselämästä ja siihen liittyvistä toiveista.
 
Mä olen kertonut vanhemmilleni. Äidilleni kerroin vasta täysi-ikäisyyden viimeisellä kynnyksellä ja isälleni jonkin verran myöhemmin, koska ensinnäkin mua jännitti hänen reaktionsa eniten ja toiseksi mun vanhemmat on aikaa sitten eronneet, joten isä asui eri osoitteessa. Mua harmittaa etten kertonut perheelleni aiemmin, mutta tosi on, että aiemmin mä en olisi ollut siihen valmis. Halusin itse miettiä näitä juttuja ensin. Mun mielestäni se juuri on kaapista ulos tulemista kun ihminen kertoo suuntautumisestaan niille, jotka ovat häntä lähimpänä.

Mun sydän löi kiihtyvään tahtiin silloin kun kävin kirjastossa lainaamassa Marja-Leena Parkkisen kokoaman teoksen "Kaapista ulos - tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta". Se oli hyvä kirja. Tarvitsin sellaista lukemista valmistautuakseni siihen, että kohta mun elämäni muuttuu peruuttamattomasti tavalla, jota en voi ennustaa. Oli hienoa, että se oli suomalainen ja siinä puhuivat suomalaiset samojen tunteiden kanssa elävät ihmiset ja heidän perheenjäsenensä.

Kerroin yhdeltä istumalta kaikille ketkä silloin mun kanssani yhdessä asuivat: sisaruksille, äidille ja isäpuolelle. Sisarukset sekä ymmärsivät että ihmettelivät. Äiti oli iloinen mun puolestani ja sain monta pitkää halausta. Isäpuoli vastasi jotain jaaha-tyyppisesti ja vitsaili hyväntahtoisesti silloinkin kun tajusi, että on tosi asiasta kyse. Me puhuttiin aiheesta aika pitkään ja se oli hyvä keskustelu. Sen mä muistan, että muutaman kuukauden päästä muotoilin sanottavani isälle tällä tavalla:


"Mä en oo ihan hetero..." 
 
"...tai lainkaan." 


Isä kuunteli, vältteli katsekontaktia ja selaili puhelintaan. Se arveli, että tuskin tästä tarvii muiden tietää ja kehotti mua ainakin miettimään tarkkaan kenelle kerron. Se varmisti, että kai mä tiedän millainen historia hänen asunnollaan on. Joo. Siinä asui kuulemma ennen häntä oikein avointa homon elämää viettävä mies, jolla oli Setan lippu takapihalla. Asuntoon tunkeuduttiin joukolla ja mies tapettiin.

Ai mitä? Kyllä, kuulemma. Tietysti isä oli musta huolissaan.

Oon onnellinen siitä, että mulle kaikista tärkeimmät ihmiset tuntee mut oikeasti ja rakastaa mua siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi että mä olen sellainen kuin olen. Sen jälkeen on ihan sama mitä muut sanoo. Aina ei kuitenkaan oo kyse siitä, että sanotaan pahasti. Joskus ihmisille tehdään pahaa. Tottakai se pelottaa. Mä olen miehistä pitävä mies ja luonnollisesti toivon tästä asiasta seuraavan sitä, että joskus seurustelen ja elän yhdessä toisen miehen kanssa. Jos siitä tällä matkalla seuraa jotain muuta niin ne asiat eivät ole mun hallittavissani.

Toki mun identiteettini koostuu helvetisti muistakin asioista kuin mun kiinnostuksestani miehiin. En mä kerro kaikille mitä olen, koska ei se oo tarkoituksenmukaista eikä vastaa mun toiveitani ja tavoitteitani. Vastaamatta ja oikaisematta voin jättää, mutta mä en suostu valehtelemaan tästä asiasta. En olis tyytyväinen kuolinvuoteellani, jos olisin onnistuneesti näytellyt heteroa koko ikäni. En mä ajattelisi, että huh, selvisinpäs salaisuuteni kanssa, vaan katuisin sitä miten oon voinut antaa itseni kadota ja aikani valua hukkaan.