Lukiossa

.

Yläasteen jälkeen mä menin lukioon, koska olin hyvä koulussa, en tiennyt mitä elämältäni tahdon ja amikseen en ainakaan halunnut. Mua kiinnosti monet aiheet, joten viihdyin hyvin ja opin paljon. Opiskelin pitkää matikkaa pakollisten kurssien verran perustellen itselleni, että se valinta ei ainakaan sulje edestä jatko-opiskeluvaihtoehtoja. "You're a smart kid, really."

Mut joo. Koulussa mä taas istuin arkipäiväni ja piirtelin kaikkea älyvapaata. Monesti mun piirustukseni oli muille heikosti aukeavia mielleyhtymiä aiheista, joita tunneilla käsiteltiin. Omatunto ei kolkuttanut lainkaan kun piirsin omilla rahoilla ostetut kirjat ja vihot täyteen kuvia, alleviivauksia ja eriäviä mielipiteitä. Asiaa oli niin paljon, että joskus mä muistin kokeessa pelkästään omat kuvani enkä mitään nippelitietoa kysytystä aiheesta.

Unohdin tänään oman verkkopankin käyttäjätunnukseni, hetkellisesti. Mä arvasin, että näin tulee vielä joskus käymään. Laitoin kädet aluksi vääriin kohtiin näppistä ja sitten en yhtäkkiä osannutkaan naputella mitään. Ihmettelen miten mun on yleensäkin mahdollista muistaa eri palvelujen käyttäjätunnukset ja salasanat. Kaivelin tunnusten löytymisen toivossa tavaroitani läpi ja avasin laatikon, johon oon säilönyt kaikkia tärkeitä muistoesineitä vuosien varrelta.

.

.

Tää ritari on lukiosta. Kun mä kelailen elämäntapahtumiani taaksepäin, joudun muistuttamaan itselleni, että lukiossa mä olin vasta juuri yläasteelta päässeen nappulan ikäinen. Se ei oo kauheen paljon. Mä olin menossa välitunnille ja puin vaatteeni käytävän naulakosta kun takin taskussa tuntui jotain sinne kuulumatonta: lelu ja pieneksi rullaksi taiteltu ruutupaperi:

.

.

.

.

Mulle tulee vieläkin hyvä mieli tosta. Ei mua haittaa, että se on tyttökäsialaa. Kiitos. Tää lappu tuli täysin odottamatta, jäi ainoaksi eikä "ihailija" koskaan kertonut kuka oli. Monen sadan oppilaan joukosta sitä oli turha lähteä edes arvailemaan. Ainakaan mun ei tarvinnut selittää, että kiitos kauheasti, mutta pidän pojista.