torstai 29. marraskuuta 2012

Mitä jos ei väsytä yhtään?



En saa unta. Unirytmi on päin vittua ja parin tunnin päästä alkaa pitkä ja tärkeä päivä. Mä en oikeasti tiedä mitä mun pitäisi tehdä silloin kun ei vaan väsytä ollenkaan. Tein kaikki normaalit iltarutiinit ja sitten makasin sängyssä valveilla tunnin. Pyörii liikaa asioita mielessä. Kun totesin, ettei tästä tule mitään, nousin ylös ja tein muita juttuja. Sitten kokeilin taas nukkua. Ei onnistu.

Mulla ei ole tapana kärsiä nukahtamisvaikeuksista. Yleensä jos päässä pyörii liikaa ajatuksia niin nousen ylös ja piirtelen tai valvon koneella kunnes mieli on tyhjä ja väsymys tulee luonnostaan. Niin se normaalisti menee. Sitten, muutaman kerran vuodessa, on tällaisia ihme päiviä kun olen ite mennyt pilaamaan rytmini niin, että keho ei vaan voi nukahtaa kun pitäisi. Arvostan vinkkejä aiheesta.

torstai 22. marraskuuta 2012

Tiedonhakua ja suunnitelmia


Kävin Setassa juttelemassa. Mut otettiin hyvin vastaan ja sain tietää, että säännöllistä illanviettoa ja bileitäkin järjestetään ihan mukavasti. Parin viikon kuluttua pääsen itsekin mukaan. Toiminta on tietysti melko pientä, mutta suuriakin tapahtumia on luvassa. Kerroin olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä ja että joskus ensi vuonna mulla voisi olla antaa siihen aikaa. Tällä hetkellä mun päätarkoitukseni on toimintaan tutustuminen.

Mä välitän todella paljon nykyisestä ystävä- ja kaveripiiristäni. Kuitenkin se avautuu hitaasti uusille ihmisille enkä halua, että kaikki mun vapaa-aikani kuluu pelkästään siinä. Oon tarkoituksella jättänyt toistaiseksi kertomatta heille omien ympyröideni laajentamisesta Setan suuntaan. Jotenkin tuntuu hyvältä kun on pitkästä aikaa omia suunnitelmia, joista kukaan muu ei tiedä yhtään mitään.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Postipäivä



Sain tänään postissa HeSetan jäsenkortin. Kuoressa olleessa saatekirjeessä kerrottiin jäseneduista ja lopuksi HeSetan hallitus kiitti jäsenyydestä. Nyt mulla pyörii pitkin kämppäni pöytiä kaksi laminoitua homokorttia ja mä varmaan näyn pienenä lukuna jossain tilastossa. Mitäs sitten?

Älyllisellä tasolla mä pidän Setaan liittymistä periaatteen ja kannatuksen vuoksi tärkeänä, mutta tunnepuolella mua lähinnä ärsyttää. Jäsenyys on tällä hetkellä realistisesti katsottuna mulle älyttömän pieni ellei jopa merkityksetön asia, koska se ei helpota mun elämääni yhtään mitenkään.

Aina on kaikki isot muutokset täytynyt tehdä itse ja yksin. Mä kaipaan mitä tahansa uutta - hyvää tai huonoa. Ei ole enää pitkä aika siihen kun käyn tutustumassa oman alueeni Setaan.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Helsinki Pride 2009-2012


Päätös osallistua Helsinki Pride -kulkueeseen syntyi musta itsestäni. Halusin sitä niin paljon, että pakkasin tavarani ja lähdin. Mulla ei ollut ketään, joka olisi lähtenyt sinne mun kanssa. Tiesin, että sellainen tapahtuma on olemassa ja halusin olla osa sitä edes kerran elämässäni. Suunnistin kävellen oudossa kaupungissa käsin piirretyn kartan avulla. Kadut oli kapeita ja talot korkeita. Yhtäkkiä mä näin Senaatintorilla jumalattoman paljon juhlakansaa ja tajusin saapuneeni perille. En mä silloin edes kyennyt arvioimaan, että osallistujia oli tuhansia. Mä luin siitä vasta myöhemmin uutisissa.


Hain ilmapallon ja kiipesin kirkon korkeille kiviportaille ottamaan valokuvia ja sisäistämään sitä näkyä. Ihmisissä riitti katseltavaa: värikkäästi pukeutuneita lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia, naisiksi pukeutuneita miehiä, nahkahomoja ja lesboja rinnat paljaina. Eniten mua silti kiinnosti se, miten tavallisen näköisiä ihmiset olivat. Monet tuli paikalle ihan arkisissa kesävaatteissa. Mua liikutti nähdä pareja pussailemassa toisiaan ja kahden äidin perheitä koiran ja lastenvaunujen kanssa. Homokuoro Out 'n Loud lauloi: "Somewhere over the rainbow..."

Kulkue aloitti lähtöön järjestäytymisen. Etukäteen ilmoittautuneet ryhmät kutsuttiin ensimmäiseksi paikalle ja muu massa seurasi perässä. Mua pelotti, koska olin nähnyt videoita häiriköistä ja vastamielenosoituksista. Kadun laidalla valokuvattiin ja jotkut jopa antoi lyhyitä haastatteluja. Telkkariin mä en ainakaan halunnut joutua. Mulla oli lippis silmieni suojana ja välillä mä vedinkin sen syvemmälle päähän kun sivustaseuraajien tuijotus oli liikaa. Juhlaväki hurrasi ja jutteli keskenään. Mä tunnistin karhujen lipun ja mulle tuli siitä turvallinen olo. Kyllä mä myös katsoin katujen varsilla seisovia ihmisiä silmiin. Yllättäen niissä oli kannustavia katseita.

Seuraavina vuosina mun ei tarvinnut juhlia yksin. Kulkueeseen sekä puistojuhlaan osallistuminen on ollut mulle tärkeä kokemus. Rakkautta sieltä ei oo löytynyt, mutta hyviä kavereita ja tuttuja kyllä. Oon mä siellä kuullut huutelua, nähnyt kyynelkaasuhyökkäyksen ja jonkun ääliön juoksemassa poliisia karkuun heiteltyään kananmunia, mutta ne ei helvetti saa mua jäämään kotiin. Mä marssin niitä varten, jotka eivät itse voi tulla paikalle. Suomalaisten asenteissa ja Suomen lainsäädännössä on asioita, joiden täytyy muuttua. Tietysti mä marssin myös itseäni varten. Joka vuosi muhun hiipii haikea onnellisuus ja ylpeys siitä, että oon taistellut itseni tähän pisteeseen.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Hinttien salaiset klaanit


Mä olen käynyt lähialueeni Setan nettisivuilla hyvin harvoin ja silloinkin lähinnä toteamassa, että jotain kivaa on mennyt ohi ja mitään vastaavaa ei ole tiedossa. Vielä kertaakaan en ole osallistunut tapahtumiin, joita Seta täällä tarjoaa. Aina se on syystä tai toisesta lykkääntynyt ja sitten jäänyt kokonaan. Nyt iskin päivämääriä kalenteriin, koska en todellakaan voi sanoa tehneeni kaikkea entistä värikkäämmän elämän eteen ellen ole edes vaivautunut ovesta ulos ja uusia ihmisiä tapaamaan - vaikka muutamat lesbot toiminnasta etukäteen tunnenkin.

Oon kuullut juttuja siitä, että piirit ovat pienet ja lesbopainotteiset. Nyt on pakko kysyä, että mitä sitten? Tuntuu uskomattomalta, että se on jotenkin ollut mulle este toimintaan lähemmin tutustumiselle. Liityin oman alueeni järjestöön vasta viime kesänä. Vaikka annoin luvan jäsentiedotteiden kotiin lähettämiselle, on tähän mennessä postiluukusta pudonnut ainoastaan jäsenkortti - ensin väärällä, myöhemmin oikealla nimellä. Ei saatekirjettä, ei mitään. Se oli sitten siinä. Ihan kuin olisin liittynyt johonkin salaseuraan, jossa kaikki muut tietää miten toimitaan paitsi minä.

Aluksi käyn paikallisessa Setan toimitilassa selvittämässä tarkemmin, millaista työtä he täällä tekevät ja millaisia tapahtumia on tarjolla. Onhan heillä sähköpostit ja puhelinnumerot, mutta mä kun tykkäisin tällaisessa asiassa voida puhua ihan kasvotusten oikealle ihmiselle. Muistin, että olisin kesällä liittynyt myös HeSetaan, mutta enpäs ole. Nyt korjasin asian. Mulla on hyvä tunne siitä, että tästä voisi seurata jotain uutta ja mielenkiintoista.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Homo keskellä kaupunkia!


Oltiin tänään iltaa istumassa kavereiden kanssa. Yksi sanoi, että hän on melkein kaikkeen tyytyväinen. Jotenkin se jäi ilmaan se kommentti, joten mä kysyin siitä tarkemmin. Pohdinnan jälkeen päädyttiin siihen, että oikeastaan kaikki muu on hyvin, mutta tyttöystävä asuu niin kaukana. Kai sekin asia vielä ajan kanssa korjaantuu. Veli avas suunsa ja käänsi kysymyksen mulle:
 
"Mihin sä et oo tyytyväinen?"

Mulla on loistavia ystäviä, loistava vapaa-aika, koulut ohi ja vakituinen työpaikka. Mul on vapaus tulla ja mennä miten mä tykkään. Melkein koko ajan mä valvon myöhään ja nukun pitkään. Kaikki on hienosti. Silti mun ei tarvinnut miettiä, sillä mä tiedän hyvin tarkkaan mihin en oo tyytyväinen.
 
"No, voisin mä seurustellakin." 

Seuraavaksi mulle kysyvään sävyyn arveltiin, ettei tässä kaupungissa varmaan oo kauheen helppoa löytää seuraa. Selitin lyhyesti jotain huvittavaa paskaa ja käänsin puheen muualle, koska tästä asiasta mä en oikeastaan halua puhua. Seuran hakeminen on juuri se asia, mitä oon pitkään ajatellut.

Mä olen kerran elämässäni saanut samassa kaupungissa asuvalta nuorelta homolta suurta kiitosta siitä, että mun nettikirjoitukset ja avoimmuus saivat sen tulemaan ulos kaapista. Siitä tuli niin mahtava tunne, että mun oli pakko mennä keskellä yötä pitkälle kävelylle sulattelemaan sitä kokemusta. Mä tiesin tehneeni jotain helvetin tärkeetä ja mulla oli sellainen juhlava olo, että jos mä nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena.

Mut tässä ei oo kyse kuolemasta, vaan sen vastakohdasta ja siihen tarttumisesta. Mä haluan saavuttaa vielä paljon. Törmäsin tänään aamulla ihan sattumalta mun pitkäaikaisimpaan ystävääni, joka lähestyvistä synttäreistään puhuttaessa muistutti, että mullakin on vielä koko elämä edessä. Se kuulosti jotenkin lohduttavalta, koska se on totta.

Helsinki Pride 2012 latasi muhun taas paljon hyvää virtaa, mutta kylmä talvi on tulossa. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tänään musta tuntuu taas, että mun elämässäni on pitkään ollut vielä yhden tärkeän ihmisen kokoinen tyhjiö. Oon sallinut itselleni kerrottavan, että netistä on helppo löytää seuraa. "Helppo" vaan ei välttämättä oo se avainsana tässä yhtälössä.