Kuuntelin pakolliset musiikit jo matkalla ja kävelin homobaarin ovesta sisään ensimmäistä kertaa ilman ylimääräisiä rohkeudenkeräämiskierroksia. On sekin hieno asia. Olin kulkiessani päättänyt, että teen niin koko reissun ajan, koska kuulun Tampereen yöelämään ihan yhtä paljon kuin kuka tahansa muukin juhlija. Mä en muutenkaan kysele ohikulkijoilta lupaa olla olemassa, joten ei mun tarvitse miettiä voiko joku nähdä minne mä menen tai mistä mä tulen. Tai noh. Kyllä mua jännitti kun lähtiessäni pari edellä kulkevaa kaljupäätä jutteli keskenään ja kuulin selvästi puheista sanan "homo".
Taas mä olin tilanteessa, jossa en tuntenut ketään etukäteen. Mä vain päätin lähteä, koska halusin. Seuraavana iltana hotellihuoneessa mua väsytti paljon ja olin jo luovuttanut sen suhteen, että lähtisin yhtään minnekään. Mulla oli valot kiinni ja makasin sängyssä. Yritin nukkua kunnes ajattelin miten katuisin jos en nyt lähtis. Ei vaatisi paljoa, jos joisin yhden ja katselisin hetken sitä menoa ennen nukkumaan siirtymistä. Ajattelin, että ne voi tehdä mulle vaikka kaakaon. "Onko sulla seuraa?", joku kysyi. Ei taida olla. Me juteltiin hyvän aikaa, mua nauratti ja mä kerroin sille kaikenlaista mitä haluan elämälläni tehdä - kuten suudella, nyt.
Kannattaa olla rehellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti