lauantai 30. toukokuuta 2015

Vähän teatteria?

 
Pieni osa mun elämästäni on näyttelyä, jotta aitoja hetkiä voi syntyä. Joskus mä joudun esittämään, että mua kiinnostaa esimerkiksi lähteä kaverien yhteiseen illanviettoon tai työpaikan kevätjuhlaan. Vaikka olis helppoa jättäytyä pois sellaisista asioista, jälkikäteen mua kaduttaisi. Kun mä olen niiden ihmisten seurassa, musta tuntuu hyvältä ja lopulta mä huomaan, ettei mun tarvitse yrittää mitään. Jos mä haluan seuraa, mun täytyy pakottaa itseni oman mukavuuskuplani ulkopuolelle yksin yöelämään. Siellä mä reagoin tilanteisiin, otan riskejä ja joskus ne palkitsee. Jos eivät, musta tuntuu silti paremmalta, koska menin.


"The first thing you have to decide is that you belong."
 

Näin sanoi Susan Messing, improvisaationäyttelijä ja -kouluttaja. Mun mielestäni ajatus ei päde vain näyttelyyn, vaan heittäytymiseen ja omaa olemassaoloa vahvistavaan käytökseen yleensä. Multa menee oudoissa tilanteissa hirveästi energiaa hukkaan, jos alan itsekseni kyseenalaistaa sitä pitäisikö mun edes olla täällä vai ei. Joskus se ajatuspolku ja tunne katoaa hetkessä, joskus mä joudun tekemään paljon töitä sitä vastaan. Joten jos mä vähän feikkaan vetämällä porukkaa keskusteluun, puhumalla mitä sattuu ja vitsailemalla tyhjästä, se johtuu siitä että mä välitän ympäröivästä tilanteesta ja sen ihmisistä, haluan osallistua ja haluan saada aidon oman itseni vauhtiin.


Jalat (kuva)



Mä pidän siitä miten jalat sopii yhteen.


tiistai 26. toukokuuta 2015

Tulossa: Helsinki Pride 2015


Hei. Hoidetaan nyt alta pois yksi asia. Tää on ollut tämmöinen hiljaisempi vuosi. Oon miettinyt juttuja itsekseni sen sijaan että olisin kirjoittanut kaikkea näkyviin. Oon silti ajatellut blogia - kirjoittamista ja piirtämistä - joka päivä, joten en oo katoamassa yhtään minnekään.

Viimeksi kirjoitin mun huterasta olostani, mietin mun huonoja ruoka- ja unirytmivalintojani, vähäistä liikkumistani ja halusin pistää niitä asioita jumalauta kuntoon. Joka päivä siitä lähtien mä oon pitänyt liikkumista ehtona koneella istumiselle ja se tuntuu hyvältä säännöltä. Ekat kerrat oli lihakset kipeet, mutta ei oikeastaan enää. Oon tehny pidempiä sarjoja. Oon pyrkiny tekemään aamupalaa, päivällistä ja iltapalaa. Kun multa on loppunu ruoka ni oon ostanu sitä lisää ihan kunnolla - niinku normaalit ihmiset.

Pieniä ja suuria hyviä muutoksia on tapahtunu maailmalla. Ahvenanmaalla uudistettiin täpärän äänestyksen tuloksena ajokorttilakia niin, että "han eller hon":sta puhumisen sijaan tekstissä käytetään hen-pronominia, joka ei ota kantaa henkilön sukupuoleen. Miksi tarviskaan? En mä ainakaan aja munalla autoo.

Irlannissa järjestettiin kansanäänestys sukupuolineutraalista avioliittolaista. Twitterissä oli hetken aikaa aivan ihana #hometovote -ilmiö, koska osa kansasta teki pitkän matkan takaisin kotimaahansa äänestystä varten. 62,1 prosenttia äänesti kyllä, joten laki meni läpi!

Youtuben Joey Graceffa jakoi yhden uuden osan elämästään tulemalla julkisesti ulos kaapista. Joku pikkujätkä, lapsi, suorastaan sulatti mun sydämen kun se kommentoi asiaa sanomalla "He did the right thing."

Helsinki Pride -viikkoa juhlitaan 22.-28.6. ja koko sen ajan tuun olemaan siellä, tottakai. Mua rupes kivalla tavalla jännittämään kun varasin hotellihuoneita ja katselin valokuvia viime vuoden kulkueesta. Otan kameran mukaan. Katotaan miten tässä käy.

tiistai 5. toukokuuta 2015

"Sä et omista mua."


Viikonloppuna mä näin kavereita ja söin aamupalaksi hampurilaisaterian, iltapalaksi kebabranskalaiset. Samana päivänä mun piti mennä edes kolmelta nukkumaan, mutta jymähdin tietokoneelle ja menin sänkyyn kymmeneltä aamulla. Aurinko paistoi. Eilen mä en syönyt koko päivänä mitään ja vasta yöllä lämmitin itselleni pakkasesta kauheen annoksen riisi-, kana-, kasvisjuttua. Eli söin yhden ison aterian.

Tänään mulla oli ihan helvetin hutera olo. Kun rupesin kelailemaan faktoja elintavoistani, keksin monta syytä siihen, miksi voi olla, että mulla vähän heittää päästä. Mä en ole hirveästi välittänyt siitä mitä syön tai syönkö mitään, koska nukun, liikunko yhtään tai pidänkö kämpästäni huolta. En oo pitkään aikaan ollut huolissani itsestäni, mutta tänään olin.

Mä en pääse tietokoneesta eroon eikä se oo tarkoituskaan, mutta päätin sen verran, että joka päivä ennen koneen käynnistämistä teen hengästyttävää liikuntaa, eli nostan sykettä enkä pelkästään istu. Tein just hyvän kauppareissun ja ostin talteen paljon oikeaa ruokaa, josta tiedän pitäväni, mutta jota en oo viime aikoina jaksanut itselleni laittaa.

Muutama yö sitten lensin aineettomana seikkailu-unissani ja mua jahtas hahmo, jota en päässyt pakoon. Mä käännyin ympäri, katsoin sitä silmiin, nuolin sen naamaa ja kuulin itteni sanovan "Sä et omista mua". Se käveli pois. Kun heräsin, olin ylpee. Ei oo vaikee siitä tunteesta tulkita, että mun pitäisi lakata kokeilemasta kuinka pitkälle voin olla välittämättä asioista, jotka mua vaivaa.

Mulla on sellainen olo, että jaksan yrittää edes hieman. Ei siinä oo aihetta juhlimiseen, mutta musta tuntuu hiukan paremmalta sen vuoksi. Kirjoitin tästä koska vaikka mulla on läheisiä ihmisiä, jotka kuuntelisi, nää on enimmäkseen asioita, joita en haluu näyttää ulospäin.