tiistai 18. joulukuuta 2012

Ongelmanratkaisua


Palaan nyt eiliseen päivitykseen. Tarkoitus on poukkoilevan purkautumisen sijaan selventää aidosti omaa suhtautumistani asioihin. Sairastelen nyt flunssaa kotona, joten mulla on ollut ehkä liikaakin aikaa pysähtyä ajattelemaan tällaisia asioita. Mulle tuli eilen vähän sellainen lähtemätön haikeuden tunne, josta tämä blogi sai alkunsakin. Harmittaa oman turhautumisen kaataminen tänne, mutta mä jatkan ajatustyötä kääntämällä samat teemat rakentavampaan muotoon.

Setan pikkujouluissa oli ihan normaali meno. Viihdyin siellä ja tulen käymään tapahtumissa myöhemminkin. Mua luonnollisesti harmittaa, että en heti voinut sitä kautta löytää ketään kaveri- tai seurustelumielessä kiinnostavaa homoa. En ollut pienenä sellainen poika, jonka kaveriporukka olisi koostunut laumasta tyttöjä, eikä sellainen asema kiinnosta mua tälläkään hetkellä. Eniten mua kiinnostaa tutustua miehiin. Mä voisin hyvinkin käydä kahvittelemassa ja syömässä joskus muidenkin kuin nykyisten ystävieni kanssa.

Joku voisi kokea henkilökohtaiseksi voitoksi sen, että uskaltaa edes käydä tapaamassa muita seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria. Sieltä voi saada tukea ja liittolaisia, jos on vaikeaa. Mulla on jo vahvat tukiverkot eikä mun omassa tai muiden ihmisten seksuaalisuudessa itsessään ole enää mitään ihmeteltävää. Nykytilanteessa mun tavoitteeni on pysytellä Setan toiminnassa mukana hauskanpidon ja kaikenlaisten uusien ihmisten tapaamisen vuoksi.

Grindr -testin tein aikani kuluksi, koska se on Amerikassa aika iso juttu. Suomalaisten suosimilla gay-deittisivustoilla on ollut muhun tähän mennessä lähinnä lannistava vaikutus. Ehkä eniten mua on raastanut kysymys siitä, että mitä mä itse niistä oikein haen tai haluan. Kyllä netistä sen näkee, että lähiseudulla on elämää. Mä haluaisin kovasti tavata uutta väkeä luonnollisempien reittien kautta kuin internetin, mutta se ei taida olla vaihtoehto. Oon harrastanut katselemista jo pitkään ja yllättäen se ei ole johtanut mihinkään. Ensi vuonna voisin pyytää jonkun kahville - ihan muuten vaan.

Yksinäisyys on vaikea tunne, varsinkin kun en edes oikeasti ole yksin. Mä tunnistan tunteeni rakkaudenkaipuuksi. Pelkästä himosta pääsisikin helposti eroon. Tottakai mä olen ihminen ja haikeitakin ihmisiä joskus panettaa, mutta jos mä nyt hoitaisin omaa parisuhteen kaipuutani menemällä sänkyyn ilman mitään tunnesidettä, mulle tulisi siitä pelkästään entistä tyhjempi olo.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Vituttaa olla yksin



Tulin Setan pikkujouluissa siihen yllätyksettömään johtopäätökseen, että piparien leipominen ei-heterojen kanssa on samanlaista kuin heterojen kanssa. Seura menetteli, vaikka miehiä oli liian vähän. Viikonloppubileisiin jätin tällä kertaa menemättä, koska kaveriporukalla oli samaan aikaan vetävämpää ohjelmaa. Oon tyytyväinen päätökseeni. Tulee niitä juhlia ja tapahtumia myöhemminkin.

Latasin huvikseni Grindr -sovelluksen puhelimeen ja kokeilin paljonko lähistöllä on sisäänkirjautuneita homoja. En saanut kysymykseeni vastausta, koska ilmoitettu etäisyys kaikkiin näkyviin käyttäjiin oli tasan "0 feet away", vaikka valtaosa heistä oli amerikkalaisia. Jonkun ainoa esittelyteksti oli se fakta, että hän on HIV-positiivinen. Mies pyysi ihmisiä olemaan kilttejä häntä kohtaan.


Siirsin huonekaluja vanhan tutun luona ja otin puseron pois. En muistanut pukeutuneeni aamulla t-paitaan, jossa luki "Homovaara!". Laitoin puseron takaisin päälle, koska mua ei vaan kiinnostanut ajatus omien himojeni selittelystä taas. Juuri nyt netissä keski-ikäiset karhut ja nuoret jannut hakee välitöntä panoseuraa. Viesteissä heitetään heti kaikki mitat pöytään ja kysytään, että kiinnostaako. No ei kuule kiinnosta. Mulla ei oo lukuihin ja mittayksikköihin kohdistuvia fantasioita.

Tuleekohan mulle koskaan sellaista vaihetta, että kokisin oikeaksi teoksi tarttua nettiin ruiskaistuun seuranhakuilmoitukseen ja lähteä tuosta noin vain tapaamaan tuntematonta ihmistä? Mä en jaksais matkustaa kohti unelmiani, vaan haluaisin olla jo perillä. Mä haluaisin asua rakastamani ihmisen kanssa. Kyllästynkö mä joskus lopullisesti tähän odottamiseen ja haaveiluun? Jos niin kävisi, olisiko se huono asia vai seuraisiko siitä taas jotain parempaa?

lauantai 8. joulukuuta 2012

Joulukorttipohja! (kuva)



Joulu on rakkauden ja yhdessäolon aikaa! 

Elätkö vakituisessa tai vähemmän vakavassa parisuhteessa? Etkö ole vielä löytänyt sitä oikeaa tapaa kertoa perheellesi uudesta kumppanistasi? Jäikö joulukorttien lähettäminen viime tippaan? Älä huolestu! Vielä on aikaa tehdä helppo, persoonallinen ja romanttinen joulukortti!

Tulosta tästä itsellesi joulukorttipohja, liimaa kasvoihin valokuvat itsestäsi ja rakkaastasi ja kiinnitä koko komeus tukevalle pahville. Lisää kääntöpuolelle hyvän joulun toivotus sekä korttiin koristeita oman maun mukaan! Kun vielä laitat kuoreen postimerkin ja yhteystiedot, on joulutervehdys valmis lähetettäväksi! Näin rakkaat mummut, papat, ystävät, työtoverit, lapset ja lastenlapsetkin tietävät, että teidän perheessänne vedetään kakkoseen!

Se on rakkautta!

Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa postittaa joulukortit viimeistään 13.12. mennessä! 


sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Vanhemmille kertominen


Iltasatu alkaa: Jess

Youtube-sivustolla The Beaver Bunch keskusteli tällä viikolla siitä mikä sai heidät kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan vanhemmilleen ja onko se heidän mielestään tärkeä askel kaapista ulos tulemisessa. Ihmisten elämät on erilaisia. Sitä ei voi kukaan toisen puolesta määritellä kuuluuko vanhempien tai kenenkään ulkopuolisen tietää tämän rakkauselämästä ja siihen liittyvistä toiveista.
 
Mä olen kertonut vanhemmilleni. Äidilleni kerroin vasta täysi-ikäisyyden viimeisellä kynnyksellä ja isälleni jonkin verran myöhemmin, koska ensinnäkin mua jännitti hänen reaktionsa eniten ja toiseksi mun vanhemmat on aikaa sitten eronneet, joten isä asui eri osoitteessa. Mua harmittaa etten kertonut perheelleni aiemmin, mutta tosi on, että aiemmin mä en olisi ollut siihen valmis. Halusin itse miettiä näitä juttuja ensin. Mun mielestäni se juuri on kaapista ulos tulemista kun ihminen kertoo suuntautumisestaan niille, jotka ovat häntä lähimpänä.

Mun sydän löi kiihtyvään tahtiin silloin kun kävin kirjastossa lainaamassa Marja-Leena Parkkisen kokoaman teoksen "Kaapista ulos - tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta". Se oli hyvä kirja. Tarvitsin sellaista lukemista valmistautuakseni siihen, että kohta mun elämäni muuttuu peruuttamattomasti tavalla, jota en voi ennustaa. Oli hienoa, että se oli suomalainen ja siinä puhuivat suomalaiset samojen tunteiden kanssa elävät ihmiset ja heidän perheenjäsenensä.

Kerroin yhdeltä istumalta kaikille ketkä silloin mun kanssani yhdessä asuivat: sisaruksille, äidille ja isäpuolelle. Sisarukset sekä ymmärsivät että ihmettelivät. Äiti oli iloinen mun puolestani ja sain monta pitkää halausta. Isäpuoli vastasi jotain jaaha-tyyppisesti ja vitsaili hyväntahtoisesti silloinkin kun tajusi, että on tosi asiasta kyse. Me puhuttiin aiheesta aika pitkään ja se oli hyvä keskustelu. Sen mä muistan, että muutaman kuukauden päästä muotoilin sanottavani isälle tällä tavalla:


"Mä en oo ihan hetero..." 
 
"...tai lainkaan." 


Isä kuunteli, vältteli katsekontaktia ja selaili puhelintaan. Se arveli, että tuskin tästä tarvii muiden tietää ja kehotti mua ainakin miettimään tarkkaan kenelle kerron. Se varmisti, että kai mä tiedän millainen historia hänen asunnollaan on. Joo. Siinä asui kuulemma ennen häntä oikein avointa homon elämää viettävä mies, jolla oli Setan lippu takapihalla. Asuntoon tunkeuduttiin joukolla ja mies tapettiin.

Ai mitä? Kyllä, kuulemma. Tietysti isä oli musta huolissaan.

Oon onnellinen siitä, että mulle kaikista tärkeimmät ihmiset tuntee mut oikeasti ja rakastaa mua siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi että mä olen sellainen kuin olen. Sen jälkeen on ihan sama mitä muut sanoo. Aina ei kuitenkaan oo kyse siitä, että sanotaan pahasti. Joskus ihmisille tehdään pahaa. Tottakai se pelottaa. Mä olen miehistä pitävä mies ja luonnollisesti toivon tästä asiasta seuraavan sitä, että joskus seurustelen ja elän yhdessä toisen miehen kanssa. Jos siitä tällä matkalla seuraa jotain muuta niin ne asiat eivät ole mun hallittavissani.

Toki mun identiteettini koostuu helvetisti muistakin asioista kuin mun kiinnostuksestani miehiin. En mä kerro kaikille mitä olen, koska ei se oo tarkoituksenmukaista eikä vastaa mun toiveitani ja tavoitteitani. Vastaamatta ja oikaisematta voin jättää, mutta mä en suostu valehtelemaan tästä asiasta. En olis tyytyväinen kuolinvuoteellani, jos olisin onnistuneesti näytellyt heteroa koko ikäni. En mä ajattelisi, että huh, selvisinpäs salaisuuteni kanssa, vaan katuisin sitä miten oon voinut antaa itseni kadota ja aikani valua hukkaan.

torstai 29. marraskuuta 2012

Mitä jos ei väsytä yhtään?



En saa unta. Unirytmi on päin vittua ja parin tunnin päästä alkaa pitkä ja tärkeä päivä. Mä en oikeasti tiedä mitä mun pitäisi tehdä silloin kun ei vaan väsytä ollenkaan. Tein kaikki normaalit iltarutiinit ja sitten makasin sängyssä valveilla tunnin. Pyörii liikaa asioita mielessä. Kun totesin, ettei tästä tule mitään, nousin ylös ja tein muita juttuja. Sitten kokeilin taas nukkua. Ei onnistu.

Mulla ei ole tapana kärsiä nukahtamisvaikeuksista. Yleensä jos päässä pyörii liikaa ajatuksia niin nousen ylös ja piirtelen tai valvon koneella kunnes mieli on tyhjä ja väsymys tulee luonnostaan. Niin se normaalisti menee. Sitten, muutaman kerran vuodessa, on tällaisia ihme päiviä kun olen ite mennyt pilaamaan rytmini niin, että keho ei vaan voi nukahtaa kun pitäisi. Arvostan vinkkejä aiheesta.

torstai 22. marraskuuta 2012

Tiedonhakua ja suunnitelmia


Kävin Setassa juttelemassa. Mut otettiin hyvin vastaan ja sain tietää, että säännöllistä illanviettoa ja bileitäkin järjestetään ihan mukavasti. Parin viikon kuluttua pääsen itsekin mukaan. Toiminta on tietysti melko pientä, mutta suuriakin tapahtumia on luvassa. Kerroin olevani kiinnostunut vapaaehtoistyöstä ja että joskus ensi vuonna mulla voisi olla antaa siihen aikaa. Tällä hetkellä mun päätarkoitukseni on toimintaan tutustuminen.

Mä välitän todella paljon nykyisestä ystävä- ja kaveripiiristäni. Kuitenkin se avautuu hitaasti uusille ihmisille enkä halua, että kaikki mun vapaa-aikani kuluu pelkästään siinä. Oon tarkoituksella jättänyt toistaiseksi kertomatta heille omien ympyröideni laajentamisesta Setan suuntaan. Jotenkin tuntuu hyvältä kun on pitkästä aikaa omia suunnitelmia, joista kukaan muu ei tiedä yhtään mitään.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Postipäivä



Sain tänään postissa HeSetan jäsenkortin. Kuoressa olleessa saatekirjeessä kerrottiin jäseneduista ja lopuksi HeSetan hallitus kiitti jäsenyydestä. Nyt mulla pyörii pitkin kämppäni pöytiä kaksi laminoitua homokorttia ja mä varmaan näyn pienenä lukuna jossain tilastossa. Mitäs sitten?

Älyllisellä tasolla mä pidän Setaan liittymistä periaatteen ja kannatuksen vuoksi tärkeänä, mutta tunnepuolella mua lähinnä ärsyttää. Jäsenyys on tällä hetkellä realistisesti katsottuna mulle älyttömän pieni ellei jopa merkityksetön asia, koska se ei helpota mun elämääni yhtään mitenkään.

Aina on kaikki isot muutokset täytynyt tehdä itse ja yksin. Mä kaipaan mitä tahansa uutta - hyvää tai huonoa. Ei ole enää pitkä aika siihen kun käyn tutustumassa oman alueeni Setaan.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Helsinki Pride 2009-2012


Päätös osallistua Helsinki Pride -kulkueeseen syntyi musta itsestäni. Halusin sitä niin paljon, että pakkasin tavarani ja lähdin. Mulla ei ollut ketään, joka olisi lähtenyt sinne mun kanssa. Tiesin, että sellainen tapahtuma on olemassa ja halusin olla osa sitä edes kerran elämässäni. Suunnistin kävellen oudossa kaupungissa käsin piirretyn kartan avulla. Kadut oli kapeita ja talot korkeita. Yhtäkkiä mä näin Senaatintorilla jumalattoman paljon juhlakansaa ja tajusin saapuneeni perille. En mä silloin edes kyennyt arvioimaan, että osallistujia oli tuhansia. Mä luin siitä vasta myöhemmin uutisissa.


Hain ilmapallon ja kiipesin kirkon korkeille kiviportaille ottamaan valokuvia ja sisäistämään sitä näkyä. Ihmisissä riitti katseltavaa: värikkäästi pukeutuneita lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia, naisiksi pukeutuneita miehiä, nahkahomoja ja lesboja rinnat paljaina. Eniten mua silti kiinnosti se, miten tavallisen näköisiä ihmiset olivat. Monet tuli paikalle ihan arkisissa kesävaatteissa. Mua liikutti nähdä pareja pussailemassa toisiaan ja kahden äidin perheitä koiran ja lastenvaunujen kanssa. Homokuoro Out 'n Loud lauloi: "Somewhere over the rainbow..."

Kulkue aloitti lähtöön järjestäytymisen. Etukäteen ilmoittautuneet ryhmät kutsuttiin ensimmäiseksi paikalle ja muu massa seurasi perässä. Mua pelotti, koska olin nähnyt videoita häiriköistä ja vastamielenosoituksista. Kadun laidalla valokuvattiin ja jotkut jopa antoi lyhyitä haastatteluja. Telkkariin mä en ainakaan halunnut joutua. Mulla oli lippis silmieni suojana ja välillä mä vedinkin sen syvemmälle päähän kun sivustaseuraajien tuijotus oli liikaa. Juhlaväki hurrasi ja jutteli keskenään. Mä tunnistin karhujen lipun ja mulle tuli siitä turvallinen olo. Kyllä mä myös katsoin katujen varsilla seisovia ihmisiä silmiin. Yllättäen niissä oli kannustavia katseita.

Seuraavina vuosina mun ei tarvinnut juhlia yksin. Kulkueeseen sekä puistojuhlaan osallistuminen on ollut mulle tärkeä kokemus. Rakkautta sieltä ei oo löytynyt, mutta hyviä kavereita ja tuttuja kyllä. Oon mä siellä kuullut huutelua, nähnyt kyynelkaasuhyökkäyksen ja jonkun ääliön juoksemassa poliisia karkuun heiteltyään kananmunia, mutta ne ei helvetti saa mua jäämään kotiin. Mä marssin niitä varten, jotka eivät itse voi tulla paikalle. Suomalaisten asenteissa ja Suomen lainsäädännössä on asioita, joiden täytyy muuttua. Tietysti mä marssin myös itseäni varten. Joka vuosi muhun hiipii haikea onnellisuus ja ylpeys siitä, että oon taistellut itseni tähän pisteeseen.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Hinttien salaiset klaanit


Mä olen käynyt lähialueeni Setan nettisivuilla hyvin harvoin ja silloinkin lähinnä toteamassa, että jotain kivaa on mennyt ohi ja mitään vastaavaa ei ole tiedossa. Vielä kertaakaan en ole osallistunut tapahtumiin, joita Seta täällä tarjoaa. Aina se on syystä tai toisesta lykkääntynyt ja sitten jäänyt kokonaan. Nyt iskin päivämääriä kalenteriin, koska en todellakaan voi sanoa tehneeni kaikkea entistä värikkäämmän elämän eteen ellen ole edes vaivautunut ovesta ulos ja uusia ihmisiä tapaamaan - vaikka muutamat lesbot toiminnasta etukäteen tunnenkin.

Oon kuullut juttuja siitä, että piirit ovat pienet ja lesbopainotteiset. Nyt on pakko kysyä, että mitä sitten? Tuntuu uskomattomalta, että se on jotenkin ollut mulle este toimintaan lähemmin tutustumiselle. Liityin oman alueeni järjestöön vasta viime kesänä. Vaikka annoin luvan jäsentiedotteiden kotiin lähettämiselle, on tähän mennessä postiluukusta pudonnut ainoastaan jäsenkortti - ensin väärällä, myöhemmin oikealla nimellä. Ei saatekirjettä, ei mitään. Se oli sitten siinä. Ihan kuin olisin liittynyt johonkin salaseuraan, jossa kaikki muut tietää miten toimitaan paitsi minä.

Aluksi käyn paikallisessa Setan toimitilassa selvittämässä tarkemmin, millaista työtä he täällä tekevät ja millaisia tapahtumia on tarjolla. Onhan heillä sähköpostit ja puhelinnumerot, mutta mä kun tykkäisin tällaisessa asiassa voida puhua ihan kasvotusten oikealle ihmiselle. Muistin, että olisin kesällä liittynyt myös HeSetaan, mutta enpäs ole. Nyt korjasin asian. Mulla on hyvä tunne siitä, että tästä voisi seurata jotain uutta ja mielenkiintoista.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Homo keskellä kaupunkia!


Oltiin tänään iltaa istumassa kavereiden kanssa. Yksi sanoi, että hän on melkein kaikkeen tyytyväinen. Jotenkin se jäi ilmaan se kommentti, joten mä kysyin siitä tarkemmin. Pohdinnan jälkeen päädyttiin siihen, että oikeastaan kaikki muu on hyvin, mutta tyttöystävä asuu niin kaukana. Kai sekin asia vielä ajan kanssa korjaantuu. Veli avas suunsa ja käänsi kysymyksen mulle:
 
"Mihin sä et oo tyytyväinen?"

Mulla on loistavia ystäviä, loistava vapaa-aika, koulut ohi ja vakituinen työpaikka. Mul on vapaus tulla ja mennä miten mä tykkään. Melkein koko ajan mä valvon myöhään ja nukun pitkään. Kaikki on hienosti. Silti mun ei tarvinnut miettiä, sillä mä tiedän hyvin tarkkaan mihin en oo tyytyväinen.
 
"No, voisin mä seurustellakin." 

Seuraavaksi mulle kysyvään sävyyn arveltiin, ettei tässä kaupungissa varmaan oo kauheen helppoa löytää seuraa. Selitin lyhyesti jotain huvittavaa paskaa ja käänsin puheen muualle, koska tästä asiasta mä en oikeastaan halua puhua. Seuran hakeminen on juuri se asia, mitä oon pitkään ajatellut.

Mä olen kerran elämässäni saanut samassa kaupungissa asuvalta nuorelta homolta suurta kiitosta siitä, että mun nettikirjoitukset ja avoimmuus saivat sen tulemaan ulos kaapista. Siitä tuli niin mahtava tunne, että mun oli pakko mennä keskellä yötä pitkälle kävelylle sulattelemaan sitä kokemusta. Mä tiesin tehneeni jotain helvetin tärkeetä ja mulla oli sellainen juhlava olo, että jos mä nyt kuolisin niin kuolisin onnellisena.

Mut tässä ei oo kyse kuolemasta, vaan sen vastakohdasta ja siihen tarttumisesta. Mä haluan saavuttaa vielä paljon. Törmäsin tänään aamulla ihan sattumalta mun pitkäaikaisimpaan ystävääni, joka lähestyvistä synttäreistään puhuttaessa muistutti, että mullakin on vielä koko elämä edessä. Se kuulosti jotenkin lohduttavalta, koska se on totta.

Helsinki Pride 2012 latasi muhun taas paljon hyvää virtaa, mutta kylmä talvi on tulossa. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta tänään musta tuntuu taas, että mun elämässäni on pitkään ollut vielä yhden tärkeän ihmisen kokoinen tyhjiö. Oon sallinut itselleni kerrottavan, että netistä on helppo löytää seuraa. "Helppo" vaan ei välttämättä oo se avainsana tässä yhtälössä.