.
.
Nyt tiistaina 29.9.2015 on viimeinen mahdollinen päivä allekirjoittaa kansalaisaloite avioliiton säilyttämisestä miehen ja naisen välisenä. Nimien keräys jatkuu puoleen yöhön asti. En tiedä millaisen loppukirin kannattajat saavat viimeisen vuorokauden aikana aikaan, mutta on sitä kiinnostavaa seurata.
En oo vihainen enkä pettynyt. Mä ymmärrän eläväni maassa, jonka kansalaiset ovat aina jostain eri mieltä. Monella täällä on mun mielestäni vääränlainen moraali- ja ihmiskäsitys, mutta silti hekin saavat sanoa sanottavansa siitä, miten heidän mielestään täällä tulisi asioita hoitaa.
Oon kiihkottomalla tuulella. Ehkä vielä viimeisen päivän mukanaan tuomassa julkisessa keskustelussa onnistutaan sanomaan jotain hölmöä, joka kolahtaa vasten mun elämäntarinaani, tuntuu hetken aikaa pahalta ja menee sitten pois. Niin voi käydä. Se on kuin pieru metrossa.
Jollain tavalla mun tekee mieli juhlia sitä, että ehdotus on askeleen lähempänä roskakoria. Mä voisin suunnitella mun häitä. Joo. Mä haluan vihkimistilaisuuteen vieraiksi ainoastaan perheeni. Meidät vihitään maistraatissa ja sen jälkeen me syödään hyvin. Ruokailuun saa jo tulla suku ja meidän lähimmät ystävät. Mä juttelen kaikille vieraille ja kiitän niitä tuesta.
Mulla on puku ja siihen kuuluu jotain vihreää. Meidän sormukset on yksinkertaiset. Me suudellaan eikä mua pelota. Ne on kesähäät ja aurinko paistaa. Mä pidän puheen, koska mun täytyy sanoa jotain. Varmaan vähän liikutun ja itken. Jos meillä on jotain ohjelmaa, se on pientä ja jännittävää. Meidän hääkakun päällä on kaksi pientä äijää ja se on helvetin oikein.
Minä ja mun mies vietetään hääyö jossain kylpylähotellissa. Hetkeksi mä herään yöllä unesta, ajattelen mun lapsuutta ja rakkaitani ja kuuntelen kun se nukkuu. Oon onnellinen koska mä rakastan sitä ja se rakastaa mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti