Pieni osa mun elämästäni on näyttelyä, jotta aitoja hetkiä voi syntyä. Joskus mä joudun esittämään, että mua kiinnostaa esimerkiksi lähteä kaverien yhteiseen illanviettoon tai työpaikan kevätjuhlaan. Vaikka olis helppoa jättäytyä pois sellaisista asioista, jälkikäteen mua kaduttaisi. Kun mä olen niiden ihmisten seurassa, musta tuntuu hyvältä ja lopulta mä huomaan, ettei mun tarvitse yrittää mitään. Jos mä haluan seuraa, mun täytyy pakottaa itseni oman mukavuuskuplani ulkopuolelle yksin yöelämään. Siellä mä reagoin tilanteisiin, otan riskejä ja joskus ne palkitsee. Jos eivät, musta tuntuu silti paremmalta, koska menin.
"The first thing you have to decide is that you belong."
Näin sanoi Susan Messing, improvisaationäyttelijä ja -kouluttaja. Mun mielestäni ajatus ei päde vain näyttelyyn, vaan heittäytymiseen ja omaa olemassaoloa vahvistavaan käytökseen yleensä. Multa menee oudoissa tilanteissa hirveästi energiaa hukkaan, jos alan itsekseni kyseenalaistaa sitä pitäisikö mun edes olla täällä vai ei. Joskus se ajatuspolku ja tunne katoaa hetkessä, joskus mä joudun tekemään paljon töitä sitä vastaan. Joten jos mä vähän feikkaan vetämällä porukkaa keskusteluun, puhumalla mitä sattuu ja vitsailemalla tyhjästä, se johtuu siitä että mä välitän ympäröivästä tilanteesta ja sen ihmisistä, haluan osallistua ja haluan saada aidon oman itseni vauhtiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti