"Mitä tuli tehtyä?"

Pride-huumasta arkeen palaaminen on mennyt mulla ihan hyvin. Oon makaillut auringossa ja viihtynyt läheisteni seurassa. On silti joitain asioita, joita oon jäänyt matkan jälkeen miettimään ja tuntuu, etten pääse eteenpäin ajatuksissani ellen kirjoita niitä ulos.

Kotiin palatessa monet kyseli miten Helsingissä meni ja oliko mulla hyvä viikko. Se on vielä ihan ok ja musta on tosi mukavaakin, että mun perhe ja ystävät on kiinnostuneita ja kannustavia, mutta innostuessaan he osaa olla ihan yhtä suurisuisia ja säädyttömiä kuin mäkin välillä oon. Toisinaan mä koen, että osa porukasta ylittää kysymysten tasossa mun kohdallani sellaisia rajoja, joita ei kenenkään muun asioista puhuttaessa ylitetä.

"Saiks?"

Joskus en oo yhtään varautunut siihen mitä sieltä paukahtaa, joten yllätyn ja hämmennyn. Ei oo kiva tilanne. Mun täytyy tehdä jonkinlainen selvä rajanveto siitä mitä ja kuinka reissuistani kerron.

Suurin osa tosta porukasta on sellaista, että me ollaan kasvettu yhdessä. Vaikka mä siksi tietäisin ystäväni rakkaus- ja sänkyasioista paljon enemmän kuin haluaisin, ei se tarkoita että mä olen hänelle mitään vastaavaa tietoa velkaa. Miksi mun edes täytyy tietää eräänkin henkilön kullin pesäkolot ja vaiheet ensimmäisestä siemensyöksystä lähtien? Sama ihminen syyttää mua siitä, että oon tarpeettoman salaperäinen, koska kaikki kuitenkin tietää mitä mä reissuillani teen. Korjaus: Et tiedä. Siksi juuri kaivelet. Voitko lopettaa?

Ehkä tää utelu johtuu siitä ikävästä totuudesta, että oon mun lähimmän ystäväpiirini ainoa miehistä pitävä mies. Kotipaikkakunnalla mä oon se myyttinen olento, ooh, ja yksisarvinen, uuh, jonkin sortin harvinaisuus. Vielä viikko sitten mä olin Pride-porukan kanssa täysin omassa elementissäni. Mulla oli sellaisia tovereita siellä, jotka ymmärsi yhtä puolta mun elämästäni helvetin hyvin. Nyt oon taas sellaisten ihmisten seurassa, jotka vain kömpelösti yrittää ymmärtää asioita, jotka ei heille kuulu.

Oon kertonut pitäväni miehistä, koska se on sosiaalisesti merkityksellistä. En ymmärrä miksi vitussa porukka olettaa, että multa voi kysyä mitä vaan - tai kysykää, ihan mitä vaan - mutta miten ne voi mennä aidosti hämilleen kun en ihan kaikkeen vastaa? Sinkkumiehenä uteliaille sukulaisillenikin aina sanon, että kyllä mä sitten ilmoitan, jos mun arkeeni kuuluu joku elämänkumppani. On mun kärsivällisyyttäni ja hienotunteisuuttani, etten niissä tilanteissa vain vedä turpaan ja huuda LOPETA KYSELEMINEN!

Koska niin ei voi tehdä, mun täytyy ratkaista ongelma toisella tavalla. Se mun varmaan kuuluu mun rakkaille idiooteille tehdä selväksi, että mä en ole raportointivelvollinen kaadoista. Tuntuu kivalta kertoa, että mulla oli hauskaa ja mulla oli seuraa. Sen täytyy riittää, koska sen enempää mä en tahdo keskustella aiheesta. Jos mun parisuhdestatuksestani on oikeasti pakko kysyä jo-ka-i-ki-sen pois kotoa vietetyn viikonlopun jälkeen, kyllä mä voin tyytyä yksisarvisen osaani ja toistaa, että muutoksista ilmoitetaan kyllä.

Vaikka - jos totta puhutaan - jos mulla olisikin joku romanttinen rakkaus, pitäisin sen pitkään ihan vain itselläni enkä kertois noille hulluille mitään.