Kenen tarvitsee tietää?

Facebookin kaverilistallani olevista henkilöistä noin 95% voi nähdä, että pidän miehistä. Googlettajista sitä ei näe kukaan. Tää on yksi niistä valinnoista, joita oon matkan varrella tehnyt. Toistaiseksi sillä on ollut vain hyviä tai näkymättömiä seurauksia. Loput noin 5% kavereistani liittyvät työelämään.

Mä suhtaudun työhöni vakavasti enkä koe tarpeelliseksi työkavereille tai asiakkaille kertoa tykkäänkö pippelistä vai pimpistä. Mulla on oikeus yksityisyyteen ja omaan työpaikan ulkopuoliseen elämään. En mä silti koe salaavani heiltä mitään. Siihen se vain vaikuttaa, etten voi sanoa ääneen ihan kaikkia juttuja, mitä mieleen juolahtaa.

Joskus nuorempana kesätöissä oli paljon aikaa jutella ja ihan luontevasti edenneen keskustelun seurauksena kerroin työparille olevani miehistä kiinnostunut. Meillä on yhteisiä tuttuja ja oltiin käyty samaa koulua, joten tunnettiin toisemme päällisin puolin. Hän ei olis sitä asiaa musta arvannut, juttelu jatkui normaalisti ja ihan lämpimästi moikkaillaan yhä kun nähdään.

Kerran asiakas oli yhteisen tutun kautta kuullut, että olen homo. Hän kysyi suoraan, että onko se totta. On, mä sanoin, koska mun luonne ei olis antanut periksi vastata mitenkään muuten. Asiaa ei olisi ollut järkeä kierrelläkään, koska tieto oli Facebookista peräisin ja oon sen sinne itse laittanut. Tästäkin seurasi - onneksi - vain utelias, ymmärtäväinen ja järkevä keskustelu.

Palaan jossain myöhemmässä blogissa arvioimaan sitä, onko tässä ratkaisussa mitään järkeä ja mitä jos varma tieto mun seksuaalisesta suuntautumisestani kulkeutuisi mun nykyiselle työpaikalleni.