Päätös osallistua Helsinki Pride -kulkueeseen syntyi musta itsestäni. Halusin sitä niin paljon, että pakkasin tavarani ja lähdin. Mulla ei ollut ketään, joka olisi lähtenyt sinne mun kanssa. Tiesin, että sellainen tapahtuma on olemassa ja halusin olla osa sitä edes kerran elämässäni. Suunnistin kävellen oudossa kaupungissa käsin piirretyn kartan avulla. Kadut oli kapeita ja talot korkeita. Yhtäkkiä mä näin Senaatintorilla jumalattoman paljon juhlakansaa ja tajusin saapuneeni perille. En mä silloin edes kyennyt arvioimaan, että osallistujia oli tuhansia. Mä luin siitä vasta myöhemmin uutisissa.
Hain ilmapallon ja kiipesin kirkon korkeille kiviportaille ottamaan valokuvia ja sisäistämään sitä näkyä. Ihmisissä riitti katseltavaa: värikkäästi pukeutuneita lapsia, nuoria, aikuisia ja vanhuksia, naisiksi pukeutuneita miehiä, nahkahomoja ja lesboja rinnat paljaina. Eniten mua silti kiinnosti se, miten tavallisen näköisiä ihmiset olivat. Monet tuli paikalle ihan arkisissa kesävaatteissa. Mua liikutti nähdä pareja pussailemassa toisiaan ja kahden äidin perheitä koiran ja lastenvaunujen kanssa. Homokuoro Out 'n Loud lauloi: "Somewhere over the rainbow..."
Kulkue aloitti lähtöön järjestäytymisen. Etukäteen ilmoittautuneet ryhmät kutsuttiin ensimmäiseksi paikalle ja muu massa seurasi perässä. Mua pelotti, koska olin nähnyt videoita häiriköistä ja vastamielenosoituksista. Kadun laidalla valokuvattiin ja jotkut jopa antoi lyhyitä haastatteluja. Telkkariin mä en ainakaan halunnut joutua. Mulla oli lippis silmieni suojana ja välillä mä vedinkin sen syvemmälle päähän kun sivustaseuraajien tuijotus oli liikaa. Juhlaväki hurrasi ja jutteli keskenään. Mä tunnistin karhujen lipun ja mulle tuli siitä turvallinen olo. Kyllä mä myös katsoin katujen varsilla seisovia ihmisiä silmiin. Yllättäen niissä oli kannustavia katseita.
Seuraavina vuosina mun ei tarvinnut juhlia yksin. Kulkueeseen sekä puistojuhlaan osallistuminen on ollut mulle tärkeä kokemus. Rakkautta sieltä ei oo löytynyt, mutta hyviä kavereita ja tuttuja kyllä. Oon mä siellä kuullut huutelua, nähnyt kyynelkaasuhyökkäyksen ja jonkun ääliön juoksemassa poliisia karkuun heiteltyään kananmunia, mutta ne ei helvetti saa mua jäämään kotiin. Mä marssin niitä varten, jotka eivät itse voi tulla paikalle. Suomalaisten asenteissa ja Suomen lainsäädännössä on asioita, joiden täytyy muuttua. Tietysti mä marssin myös itseäni varten. Joka vuosi muhun hiipii haikea onnellisuus ja ylpeys siitä, että oon taistellut itseni tähän pisteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti