Mun vanhemmista

Koska Vanhemmille kertominen on lähes aina ollut tämän sivun vierailluin yksittäinen teksti, ajattelin kirjoittaa yhden rakkaan muiston mun isästä ja toisen äidistä.

Mun ei ollut helppoa tulla kaapista meidän isälle. Ennen kuin mä sen lopulta oikeasti tein, mulla oli kaikenlaisia ajatuksia siitä mikä on oikea tai väärä hetki puhua aiheesta. Useimmiten ajattelin, että ei vielä ainakaan. Kuten oon kertonut, mun vanhemmat on eronneet ja vaikka me oltiin isällä säännöllisesti, en mä teininä oikein ottanut selvää siitä ollaanko me läheisiä vai ei.

Tää on ihan hölmöä, mutta kun mä taas suunnittelin miten puhuisin isälle asiasta, ylioppilaskuvat oli tilattu ja mä pidin sitä jonkinlaisena mittarina. Musta tuntui, että kun se on saanut mun kuvani ja laittanut sen esille mä voin puhua sille siitä minkä muu perhe jo tiesi, ja jos se sen jälkeen ottaa mun kuvani pois niin se ei rakasta mua tai asia oli sille vaikea ja sen pitää vielä miettiä tai jotain.

Te tiiätte miten se kertominen lopulta meni. Muistan kun mun ylioppilasjuhlissa olin halannut ja morjestanut vaikka kuinka monta sukulaista päivän aikana ja kun mun isäni saapui paikalle, halasin sitä kuten ketä vaan muutakin ja sanoin jotain tyyliin moro moro, kiitos kukista, tervetuloa. Niin no, sit se ei päästänytkään irti vaan halasi mua pitkään ja mä tajusin, että ai niin, täs on mun isä. "Mä oon ylpee sust", se sanoi.

Mun äiti otti uutisen tosi hyvin, ainoa vähän negatiivinen sävy keskustelussa oli kun se mietti onko tehnyt jotain väärin, koska en ollut kokenut voivani kertoa aiemmin. Selitin, että vaikka mä olinkin jo pitkään ollut varma siitä puolesta itsessäni, mulla oli silti sellaista työstämistä sen asian kanssa, mikä mun täytyi tehdä yksin. Ei se ollut moksiskaan ja niin mä olin sen reaktion kuvitellutkin, mutta mä en vaan ollut valmis aiemmin.

Mun on aina ollut vaikeaa - tai vaikeampaa kuin toisten - pyytää vanhemmiltani yhtään mitään, koska mä en oikeastaan tarvitse paljoakaan ja pärjään ihan hyvin. Opiskeluaikana mulla oli yksi tiukka kesä, sit oli tulossa sellainen tapahtuma kuin Helsinki Pride ja mä laskin, että jos mä ostan bussiliput, mulle ei jää rahaa ruokaan. Mä otin äidin luona kylässä puheeksi, että mä en oikeasti tarvitse sitä, ei se oo välttämätöntä, mutta mä haluan sinne niin paljon ja tarvisin viisikymppiä lainaan, jos niillä on. Se ei edes kuunnellut mun selityksiä, se jätti kaiken mitä sillä oli kesken, hyppäs mun autokyytiin ja kävi pankkiautomaatilla. Kun me oltiin kaarrettu takaisin mun lapsuuskodin pihaan ja mä yritin muotoilla sille kiitosta, se löi mulle viisikymppisen käteen, halasi, kannusti ja sanoi "Mee iskemään joku mies ittelles." Se nousi autosta ja fuuck miten mä itkin.