Turvallinen paikka

Mulla on paljon valkoisia tyynyjä ja lakanoita. Ikkuna on auki ja sieltä kuuluu meri. Kuuntelen kun aallot kohisevat rantahiekkaan ja lokit laulavat. Menen ulos. Merivesi on lämmintä kun siihen astuu. Mulla on hyvä olo. Istun hiekalle ja laitan jalat veteen. Oon yksin. En kuule enkä näe ketään missään. Ihana hiljaisuus.

Päästän syvän huokauksen, lässähdän selälleni ja suljen mun silmät. Hiekka on kuumaa, mutta ei polta. Matka tänne vei voimat, mutta oon onnellinen siitä, että oon perillä. En edes kaipaa ketään muita. Lokkeja, ehkä. Ne on löytäneet paikan jostain kauempaa rannalta. Ehkä siellä on kalaa. Tulispa ne tänne. Kuuntelen. Mieto tuuli kahisuttaa puita.

"Mitä mä haluan?"

"Miksi mä olen täällä?"

Tuun kysymään näitä kysymyksiä niin kauan kuin elän. Mä olen ihminen, joka ihmettelee kunnes kuolee. Enkä mä koskaan tule kuulumaan minnekään täysin. En edes hiekkarannalle, vaikka täällä on turvallista ja kaunista. Mä en ole pitkään aikaan matkustanut edes mielikuvissani ja se on asia, joka arkena syventää mun pahaa oloani. Jos mua joku asia ärsyttää ensin vain vähän, se voimistuu moninkertaiseksi, koska mulla ei ole ollut omaa aikaa.

Nyt on. Piirtelen hiekkaan ja katselen tarkkaan niitä pieniä erivärisiä hiukkasia, joista se koostuu. Täällä ei ole tarpeeksi turvallista. Mä nousen ja kävelen sisälle. Huuhtelen mun jalat, juon mehua ja hautaudun lakanoihin. Mun mieleeni tanssii lämmin uneliaisuus. Mua väsyttää. Ajattelen elämää, mutta en tiedä, mitä siltä haluan. Mä katselen taaksepäin enkä ole menneisyydestäni erityisen tunteikas. Ei huono.

Katson seinäkelloa. Mistä se ilmestyi tänne? Suutun, heitän lakanat sivuun, otan kellosta kiinni kaksin käsin ja vien sen ulos. Mulla on dynamiittia ja teippaan sen jeesusteipillä kelloon. Astun todella hitaasti kulkevaan vaijerihissiin. Matkalla istutan kellon viereeni penkille pystyyn ja kysyn: "Mitä sinäkin perkele täällä teet?" Kello ei vastaa, koska se on ihan typerä. Saavun huipulle ja heitän sen tulivuoreen. Se räjähtää.

Täältä ylhäältä näkee kauas. Aurinko on vielä korkealla. Vitut tästä paikasta. Mä lähden lentoon ja istun kuuhun. Kuussa on turvallista, kylmää ja hiljaista. Ehkä täällä on tilaa ajatella ilman häiriöitä - tai olla ajattelematta. En mä pidä kuusta. Täällä on rumaa ja karua ja mulla on paska olo, joten huomaan kaipaavani aitojen ihmisten seuraa. Niitä ei ole mun mielikuvitusmatkassa, joten lopetan sen.

Hei.

Tämä on kirje tulevaisuuteen. Älä, ehkä, kirjoita tajunnanvirtaisia mielikuvitusmatkoja internettiin. Niitä on kenen tahansa raskasta lukea ja ne kaduttavat aina myöhemmin. Joku raja - joku taso.

Hei.

Sain kirjeesi menneisyydestä. Älä yritä keksiä sääntöjä minulle. Kirjoitin tajunnanvirtaa, koska halusin rentoutua. Aluksi minulla oli sekava olo ja välillä se tulvahti pintaan taas, mutta nyt on miedosti parempi olo. Saavutin osittain jotain, mitä halusin. En kaikkea, mutta jotain.

Jos mä voisin sanoa jotain merkityksellistä, varmasti sanoisin. Tänään ei ole sellainen päivä. Tänään on sellainen päivä, jona makaan tuolissa ja nautin näppäimistön pehmeästä rutisevasta äänestä. Merkityksellisen tekstin tuottaminen vaatisi mielessä olevaa tyhjää tilaa, jonne ajatukset voisi kasata, järjestellä ne uudelleen ja viedä takaisin paikoilleen. Tänään mun mieleni täyttää vain kasa epämääräisiä tunteita.

Jäi Mombasaan. Kuuntelen musiikkia ja muistelen, että mitä sinne Mombasaan taas jäikään. Jotain mä sinne unohdin. Lähtisitkö silloin kanssani järvelle? Sulle sukeltaisin helmen valkean. Niin polttaen löi tuuli kasvoihin. Ja käsissäs sä kannoit aaltoihin.