Tapasinpa kerran erään pensseliherran ja olin juuri sellaisessa elämänvaiheessa, jossa olin todella kiinnostunut fuckbuddy tai friends with benefits -tyyppisestä järjestelystä. Jonkin aikaa sitten me kuitenkin sovittiin, että me jopa seurustellaan ja nyt mulla on siis poikaystävä. Olen parisuhteessa eli monosuhteessa, johon ei kuulu ketään muita kuin me kaksi. Se on tosi kivaa.
Tammikuussa mä en tiennyt ollenkaan millainen vuosi tää tulee olemaan. Mulla ei ollut poikaystävästä tietoakaan ja silti mä mietin tuolloin paljon, että osaanko rakastaa ja onko minussa piilotettuna ominaisuutena joku hieno rakastamisen taito tai tunne, jota en vain tunnista. Blogissa tämä näkyi teksteissä kuten "Q-Romantic?" sekä sen jatko-osassa "Romantiikka on ällöttävää".
En muista, miksi mun aivoissani oli jotenkin vakavan ajankohtaista työstää juuri tätä rakastamisen asiaa niin kovasti. Joskus mun suhteitani ja tunteitani yritetään normittaa ja ehkä juuri normeihin törmääminen jatkuvasti sysää mieltä liikkeelle, koska mun ajatukseni seksistä ja parisuhteista eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan ihan perinteisiä.
Pikkuhiljaa mä rakastuin siihen ihmiseen. Yhä suhtaudun kriittisesti perinteisiin parisuhteisiin ja ajatukseen romanttisesta rakkaudesta, mutta nyt mä heittelen sitä rakastamis-sanaakin poikaystävälle tuosta noin vaan. Se tuntuu kivalta sanoa ja kuulla. Mua ei enää huoleta, että se olisi valehtelua. Oon silti huolissani siitä, että joskus tää touhu loppuu ja siksi yritän olla kiintymättä liikaa. Oon huolissani siitä, että mitä jos meidän tunteet ja odotukset eivät olekaan tasapainossa tai ne ajautuvat epätasapainoon eikä me löydetä hyvää tietä enää.
No joo. Juuri nyt meillä menee hyvin ja koko ajan meillä on mennyt pelkästään hyvin. Oon sellaisessa elämäntilanteessa, jossa pesen aamuisin korvat, koska iltaisin mun poikaystävä nuolee niitä. Ei voi valittaa, mutta... otetaan nyt huomioon sekin näkökulma, että rakastaminen ja rakkauden löytäminen eivät yksinään ole onnelliseksi tekeviä asioita.
Heinäkuussa mä voin henkisesti pahoin. Kuka tahansa blogia pitkään seurannut tietää, että välillä mulla on huonompia ajanjaksoja ja aina aiemmin mun omat keinoni niiden käsittelyyn ovat riittäneet tai vähintään ne ovat menneet odottamalla ohi. Meinasin kirjoittaa, että syksyn aikana "monet" - mutta näköjään todella monet - mun sarjakuvistani käsittelivät väsymystä, masennusta ja ongelmien kasaantumista.
Sanotaan nyt vaan, että
melkein jokaisella mun läheisimmällä ihmiselläni on nyt jokin jumalaton
ongelma tai kriisi meneillään ja siinä ei välillä jää hirveästi muuta
roolia kuin kuuntelu ja tukeminen, vaikka ei mulla itelläkään ole aina
asiat ihan järjettömän hyvin ja hirveästi jäljellä voimavaroja
sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ei siis aina ole, mutta onneksi nyt taas
on.
...sitten mikään ei muuttunutkaan ja samalla mun omat voimavarat kävivät niin vähiin, että päätin hakea ulkopuolista apua. Tai siis: Mä olen monta kertaa päättänyt hakea apua masennukseen. Monta kertaa. Nyt vaan tein sen oikeasti, koska yks kaunis aamu mua ahdisti niin voimakkaasti, että en pystynyt enää olemaan sen tunteen kanssa. Mulla oli muutenkin huono ajanjakso ja mä peittelin sitä asiaa, koska monilla mun läheisillänikin meni huonosti enkä halunnut puhua kenellekään. Musta oli tuntunut todella pahalta jo pitkään ja se tunne kärjistyi ja mä sain siitä tarpeekseni.
Pyrin yhä kirjoittamaan blogia anonyymisti ja välttämään sitä, että mut joku voisi juttujeni perusteella tunnistaa. Siksi on vähän vaikeaa kertoa tästä aiheesta, varsinkin nyt kun monet mun läheisistäni tietävät mun parisuhdetilanteestani sekä siitä, että mulla on ollut rankkaa ja että oon päättänyt keskittyä omaan jaksamiseeni ja pitää itsestäni parempaa huolta. Mä voisin olla kertomatta näistä asioista internettiin, mutta ne ovat mulle suuria ja tapahtuvat mun elämässäni juuri nyt ja siksi tuntuisi typerältä olla niistä hiljaa.
Ehkä on pieni
mahdollisuus siihen, että mun anonymiteettini kärsii, mutta pidän
mielenterveyttä tärkeänä asiana ja haluan siitä puhua juuri nyt, kun tässä tilanteessa kuitenkin on ihan onnellinen käänne ja asiat ovat tasoittuneet. En mä kerro tarkalleen minne ja miten, mutta olin yhteydessä oman alueeni matalan kynnyksen mielenterveyspalveluihin ja nyt tapaan psykologia säännöllisesti vielä pitkälle ensi vuoteen. Me yhdessä arvioidaan missä mennään ja tänä aikana saan keinoja jaksamiseen ja sitten sovitaan jatkosta. Oon erittäin tyytyväinen siihen tukeen, jota nyt saan, ja jos mun vointini huononisi niin tiedän minne soittaa.
Musta ei tarvitse huolestua. Musta vain tuntuu pahalta, mutta ei edes koko ajan eikä se hallitse mun elämääni. Pelkästään se, että mulla on seuraava tapaamisaika tiedossa, on vapauttanut voimavaroja korjata asioita. Aiemmin tuntui, että peittelen kaikkea, mutta nyt oon voinut puhua edes jostain. Ahdistus tulee piikeittäin ja tätäkin kuvausta kirjoittaessa se nousi jonkin verran eikä musta pelkästään hyvältä tuntunut, mutta mitä sitten?
Onkohan jotain muuta, mitä haluan sanoa. Ei varmaan. Blogin tulevasta sisällöstä voisin jotain tiedottaa, koska oon sitäkin asiaa pohtinut paljon. Loppuvuoden ajan noudatetaan normaalia päivitystahtia ja sitten ilmoitan uudesta päivitystahdista. Todennäköisesti uusi päivitystahti tulee olemaan kaksi kertaa viikossa. Mua kiinnostaisi kokeilla loihtia maanantaisin yksi teksti ja perjantaisin yksi sarjakuva. En oo ihan varma siitä miten se lähtee käyntiin ja oon miettinyt, että onkohan ihan-mistä-tahansa kirjoittaminen vapauttavaa vai vaikeaa. Neljään vuoteen mulla ei ole koskaan ollut säännöllistä aikataulua tekstin tuottamiseen. Olis kiva kokeilla sillä rytmillä ensimmäiset pari kuukautta ja katsoa, tuntuuko se hyvältä.
