Mä olen vihannut itseäni vähän aikaa taas. Ilmeisesti se on vain asia, joka tapahtuu. Oon katunut ikivanhoja juttuja ja miettinyt miksi mun ajatuksiini on pakko nousta hiljaisuuden aikana vain hetkiä, jolloin musta on tuntunut pahalta tai oon tehnyt huonoja valintoja eikä kaikkia niitä hyviä muistoja ja upeita kokemuksia, jolloin oon ollut paras oma itseni ja tuntenut olevani elossa.
Tuntuu epätodelliselta miten useimmiten mulla on ihan tavallinen olo ja kaikki on tavallista, toisinaan mä katson samoja asioita, ympäristöäni tai itseäni, enkä pysty aidosti tuntemaan, että niissä on mitään arvokasta. Se on väliaikainen olotila, joka ei edes suoraan johdu mistään yksittäisestä asiasta. Mua ärsyttää, että mun on niin vaikeaa katkaista sitä muuten kuin odottelemalla. Se on outoa.
Odottaessani sen aallon taittumista muotoilin jälleen kuvaa siitä kuka mä olen ja mitä haluan tehdä, jolloin löysin ensimmäiset aidot arvokkuuden tunteet siitä ajatuksesta, että on tärkeitä ihmisiä, joista haluan pitää huolta. Jos mä heitän omat pakkomielteiset ajatukseni syrjään ja käytän rohkeuttani ja luovuuttani jonkun muun hyväksi, oon itseeni tyytyväinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti