Vanhemmille kertominen

Iltasatu alkaa: Jess

Youtube-sivustolla The Beaver Bunch keskusteli tällä viikolla siitä mikä sai heidät kertomaan seksuaalisesta suuntautumisestaan vanhemmilleen ja onko se heidän mielestään tärkeä askel kaapista ulos tulemisessa. Ihmisten elämät on erilaisia. Sitä ei voi kukaan toisen puolesta määritellä kuuluuko vanhempien tai kenenkään ulkopuolisen tietää tämän rakkauselämästä ja siihen liittyvistä toiveista.
 

Mä olen kertonut vanhemmilleni. Äidilleni kerroin vasta täysi-ikäisyyden viimeisellä kynnyksellä ja isälleni jonkin verran myöhemmin, koska ensinnäkin mua jännitti hänen reaktionsa eniten ja toiseksi mun vanhemmat on aikaa sitten eronneet, joten isä asui eri osoitteessa. Mua harmittaa etten kertonut perheelleni aiemmin, mutta tosi on, että aiemmin mä en olisi ollut siihen valmis. Halusin itse miettiä näitä juttuja ensin. Mun mielestäni se juuri on kaapista ulos tulemista kun ihminen kertoo suuntautumisestaan niille, jotka ovat häntä lähimpänä.

Mun sydän löi kiihtyvään tahtiin silloin kun kävin kirjastossa lainaamassa Marja-Leena Parkkisen kokoaman teoksen "Kaapista ulos - tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta". Se oli hyvä kirja. Tarvitsin sellaista lukemista valmistautuakseni siihen, että kohta mun elämäni muuttuu peruuttamattomasti tavalla, jota en voi ennustaa. Oli hienoa, että se oli suomalainen ja siinä puhuivat suomalaiset samojen tunteiden kanssa elävät ihmiset ja heidän perheenjäsenensä.

Kerroin yhdeltä istumalta kaikille ketkä silloin mun kanssani yhdessä asuivat: sisaruksille, äidille ja isäpuolelle. Sisarukset sekä ymmärsivät että ihmettelivät. Äiti oli iloinen mun puolestani ja sain monta pitkää halausta. Isäpuoli vastasi jotain jaaha-tyyppisesti ja vitsaili hyväntahtoisesti silloinkin kun tajusi, että on tosi asiasta kyse. Me puhuttiin aiheesta aika pitkään ja se oli hyvä keskustelu. Sen mä muistan, että muutaman kuukauden päästä muotoilin sanottavani isälle tällä tavalla:

"Mä en oo ihan hetero..." 

 

"...tai lainkaan." 

Isä kuunteli, vältteli katsekontaktia ja selaili puhelintaan. Se arveli, että tuskin tästä tarvii muiden tietää ja kehotti mua ainakin miettimään tarkkaan kenelle kerron. Se varmisti, että kai mä tiedän millainen historia hänen asunnollaan on. Joo. Siinä asui kuulemma ennen häntä oikein avointa homon elämää viettävä mies, jolla oli Setan lippu takapihalla. Asuntoon tunkeuduttiin joukolla ja mies tapettiin.

Ai mitä? Kyllä, kuulemma. Tietysti isä oli musta huolissaan.

Oon onnellinen siitä, että mulle kaikista tärkeimmät ihmiset tuntee mut oikeasti ja rakastaa mua siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi että mä olen sellainen kuin olen. Sen jälkeen on ihan sama mitä muut sanoo. Aina ei kuitenkaan oo kyse siitä, että sanotaan pahasti. Joskus ihmisille tehdään pahaa. Tottakai se pelottaa. Mä olen miehistä pitävä mies ja luonnollisesti toivon tästä asiasta seuraavan sitä, että joskus seurustelen ja elän yhdessä toisen miehen kanssa. Jos siitä tällä matkalla seuraa jotain muuta niin ne asiat eivät ole mun hallittavissani.

Toki mun identiteettini koostuu helvetisti muistakin asioista kuin mun kiinnostuksestani miehiin. En mä kerro kaikille mitä olen, koska ei se oo tarkoituksenmukaista eikä vastaa mun toiveitani ja tavoitteitani. Vastaamatta ja oikaisematta voin jättää, mutta mä en suostu valehtelemaan tästä asiasta. En olis tyytyväinen kuolinvuoteellani, jos olisin onnistuneesti näytellyt heteroa koko ikäni. En mä ajattelisi, että huh, selvisinpäs salaisuuteni kanssa, vaan katuisin sitä miten oon voinut antaa itseni kadota ja aikani valua hukkaan.